HuonoHuonoHuonoHuonoHuono
 

Viime viikolla sain ison riidan äitini kanssa aikaiseksi. Äitini ei juurikaan ollut syyllinen riitaamme, vaan minä. Minä tahdoin, että hän olisi tehnyt juuri niin kuin minä haluan ja sanon. Riitely tuotti minulle todella pahan olon. Oli ikävää riidellä niin rakkaan ihmisen kanssa ja vielä kaikenlisäksi turhasta. Luulen, että meistä ihan jokainen on joskus riidellyt omien vanhempien kanssa tai sitten joidenkin muiden yhtä rakkaiden ihmisten kanssa. Ja mistä ne riidat yleensä syntyvät? Harmillisista väärinkäsityksistä, erimielisyyksistä, rajojen asettamisesta, vääränlaisista katseista, monenlaisista asioista. Joka tapauksessa yleensä vielä aivan turhasta.

Itse kadun kovasti tuota äitini kanssa tullutta riitaa. Enemmän minua kaduttaa ja vieläpä nolottaa se, että minä aikuisena ihmisenä kehtaan ylipäätään riidellä omien vanhempieni kanssa niinkin turhista asioista.

Riitamme kesti muutaman tunnin ja tapahtuipa se vielä osittain myös puhelimessa. Ja kuten tiedätte, puhelimessa on paljon helpompi loukata toista kuin kasvotusten. Lopulta puhuimme asian selväksi ja pyysin anteeksi äidiltäni, törkeää käytöstäni ja sitä, että olin ylipäätään lähtenyt riitelemään pienestä asiasta. Pyysin vilpittömästi anteeksi häneltä ja hän myös minulta, koska oli hänkin sanonut minulle riitamme aikana pahasti. Heti anteeksipyyntöni jälkeen mieleni kirkastui jälleen. Olin helpottunut, koska sain pyydettyä anteeksi sanomiani asioita. Mutta omatuntoni ei jostain syystä jättänyt minua kokonaan rauhaan. Tajusin, että tämä asia ei ole pois pyyhitty kokonaan, vaikka olinkin sen jo äitini kanssa selvittänyt. Minun oli laitettava välini myös Jumalan kanssa kuntoon. Kerroin Jumalalle mitä väärää olin tehnyt (vaikka kyllähän hän sen koko ajan oli tiennyt) ja kerroin hänelle, että olen todella pahoillani ja haluan pyytää anteeksi. ”Anna minulle anteeksi. Opeta minua elämään niin, etten riitelisi rakkaitteni kanssa, vaan osaisin elää sovussa. Kiitos, että voin pyytää virheitäni anteeksi Jeesuksen vuoksi.” Ja Jumala todella vastasi minulle. Hän poisti pahan oloni. Minun oli taas hyvä olla.

Me ihmiset olemme vapaita tekemään melkein mitä vaan. Meille on annettu tietyt lait ja säädökset, joita meidän tulisi noudattaa. Ja mikäli rikomme lakia, joudumme siitä vastuuseen. Ja tämän meistä aivan jokainen tietää. Raamattu antaa meille Suomen lakien ja säännösten lisäksi vielä muitakin sääntöjä, joita meidän tulisi yrittää noudattaa. Jumala on antanut meille 10 käskyä (2.Moos.20) ja rakkauden kaksoiskäskyn (Matt.22:36-40). Jumala pyytää meitä erityisesti huolehtimaan toinen toisistamme ja luonnosta. Antaessaan nämä säännöt/lait Jumala tiesi hyvin tarkkaan sen, että me ihmiset emme pysty niitä täysin noudattamaan.  Me ihmiset yritämme parhaamme mukaan noudattaa niitä. Yritämme tehdä kaikkea hyvää, vaikka aina se ei onnistu. Ja silloin, kun ymmärrämme tehneemme väärin, haluamme pyytää anteeksi ja korjata tapahtuneen asian jollain tavalla.

Jumala opettaa meitä kääntymään hänen puoleensa kaikissa elämämme asioissa. Silloin kun kaikki on hyvin ja erityisesti silloin kun olemme tehneet jotakin väärää. Hän pyytää meitä tunnustamaan hänelle väärät tekomme. Ja hän lupaa antaa ne kaikki anteeksi. Ja tämä on mahdollista vain Jeesuksen vuoksi. Jumala on antanut meille Jeesuksen, oman poikansa. Jeesus kuoli kerran ristillä meidän ihmisten syntien eli pahojen tekojen vuoksi, jotta me ihmiset saataisiin Jumalalta anteeksi ja saataisiin iankaikkinen elämä. Aika suuri juttu, vai mitä? Ja aika hienoa.

Yritetään siis tehdä hyvää, mutta kun emme siihen pysty teemme joskus pahaa. Silti voimme luottaa siihen, että meidän ei tarvitse elää kauhean syyllisyyden ja pahan olon keskellä, vaan saamme luottaa siihen, että Jumala rakastaa meitä, vaikka me tekisimmekin joskus jotakin väärään. Meillä on vapaus tehdä monia asioita, mutta vastuu myös siitä mitä teemme. Tekemämme asiat eivät saa siis loukata muita.

”Kaikki on luvallista – mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on luvallista – mutta kaikki ei ole rakentavaa. Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan, vaan toisen parasta. 1.Kor.10:23­–24”